Mystikko on herännyt

Mirabai Starr kirjoittaa tavallisen elämän mystiikasta ja antaa alkusysäyksen tälle uudelle julkaisulle

Kirja: Mirabai Starr: Ordinary Mysticism – Your Life As Sacred Ground (2024).

Temppeli, puutarha, satama ja teatteri. Näihin erityisiin paikkoihin Mirabai Starr vertaa tavallista elämää, kaikkea sitä kaoottista ja odottamattoman kaunista, mitä käymme läpi jokaisena päivänä. Heräämällä tähän hetkeen näemme tavallisen elämän ihmeellisyyden – ja silloin se avautuu eteemme temppelinä, puutarhana, hengähdyksen turvasatamana tai ihmissuhteiden teatterina.

Tai kirjastona. Miksei myös ajatusten, tunteiden, kokemusten ja mahdollisuuksien kirjastona?

Tästä alkaa Mystinen kirjastonhoitaja, uusi Substack-julkaisuni, jossa kirjoitan ajatusseikkailuistani niin elämän mahtavassa kirjastossa kuin myös työpaikkani hyllyrivistöjen antoisassa syleilyssä.

Vastustamattomuus

Mystiikka merkitsee suoran yhteyden tavoittelua jumaluuteen, siis johonkin suurempaan, sellaiseen, mitä voisi kutsua todellisuudeksi tai totuudeksi. Ja toisin kuin filosofiset pohdinnat mystiikka tavoittelee kokemuksellista, kehollista, kokonaisvaltaista sulautumista yhdeksi totuuden kanssa. Paljaiden jalkojen asettamista pyhälle maalle.

Ja siksi Mirabai Starrin mukaan jokainen meistä on mystikko. Jokaisella on tuhansia kokemuksia suorasta yhteydestä pyhään. Ei ole kyse uskosta, vaan perimmäisen todellisuuden katsomisesta suoraan. Se ympäröi meitä koko ajan, eikä mikään varsinaisesti estä meitä kokemasta sitä milloin tahansa. Ainoa asia, minkä taakse se peittyy, on ajatus siitä, että se on jotain muuta kuin se, mistä voimme saada juuri nyt suoran kokemuksen.

Mystikon katse porautuu tähän hetkeen, ja siksi tavallisen elämän mystikkous on jotain, mitä tämä aika tarvitsee. Olen pysähtymisen puolestapuhuja, hitauden lähettiläs, ja mystikkona oleminen, siten kuin Mirabai sitä kuvaa, on juuri tätä: vastakulttuuria sille kaikelle, miten meitä määritellään ja asetellaan elämään soveliaalla ja ulkoapäin ohjatulla tavalla, mikä usein merkitsee jokapäiväisen ihmeen hautautumista kiireen ja suorittamisen alle. Eivät menneiden vuosikymmenien mystikot jääneet historiaan siksi, että he elivät juuri niin kuin piti, vaan siksi, että he kumosivat odotuksia ja huojuttivat sääntöjä.

“Our ideas of what it means to be spiritual prevent us from living an engaged spiritual life. It would be a travesty to recruit the mystics and masters we admire from the past to stuff us into cages of piety and shame. Especially when they themselves were wildly free, gloriously rebellious, gleefully countercultural. Be a mystical troublemaker. I dare you.”

Mirabai siis haastaa lukijaansa olemaan mystinen häirikkö. Sydämen vapaudella ja kunniakkaalla kapinallisuudella voimme vaatia oikeuden elämän ihmeestä nauttimiseen takaisin itsellemme. Vaatii voimaa ja rohkeutta hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat silloin, kun muut ympärillä liittoutuvat yhteen taistellakseen todellisuutta vastaan.

Elämä marssittaa tauotta eteemme asioita, jotka voimme joko vastaanottaa sellaisenaan, tai suhtautua niihin torjuen. Aina on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että asiat olisivat toisin. Mielemme on luova ja luo elävän kuvan siitä, millä tavalla tuo toisin olisi totta. Palaamme vapaaehtoisesti kerta toisensa jälkeen tähän ansaan.

Vastustamattomuus on taito. Sen opettelu voi, Mirabain vertausta lainatakseni, tuntua samalta kuin perhosesta, kun se kuoriutuu kotelostaan uusin siivin, vielä ryppyisin. Hyönteinen haaveili upeasta transformaatiosta, mutta saakin huomata, että lentäminen näillä kummallisilla siiviksi kutsutuilla osoittautuu uuvuttavaksi.

“The more you make yourself available for mystical moments, the more they come flowing into the open field of your everyday life.”

Armo

Jokin meissä jaksaa uskoa, että kun vain teemme asiat oikein, meistä voi tulla täydellinen näytekappale henkisesti elävästä ihmisestä. Kaikkein vaikeinta on hyväksyä ihmisyys. Ja silti juuri siihen kätkeytyy kaikkein suurin pyhä, pysäyttämätön seikkailu ja muutoksen, hajoamisen ja palasten uudelleen rakentumisen loputon kierre.

Mirabai antaa kyytiä nondualistiselle todellisuuden kieltämiselle, johon helposti päädytään, jos aina vain päästetään irti kaikkea olevaa ja koettua koskevista ajatuksista ja käsityksistä. Entä jos sanoisimmekin kaikelle kyllä? Kyllä, olen nainen, äiti, tytär ja kirjastonhoitaja. Kyllä, olen mystikko, olen hiljainen tarkkailija, olen osa maailmankaikkeutta, olen vedestä heijastuva auringonvalo. Lopulta päädynkin samaan kuin nondualistit: olen yhtä kaiken kanssa, olen se mikä on. Samalla voin hyväksyä ihmisyyteni laajuuden ja erityisyyden. Se kaikki on samalla tavalla pyhää, ja voin suunnata siihen uteliaan katseen.

Mirabai kertoo, että kauneus ja suru ovat olleet hänen portaalinsa pyhyyteen. Veljen kuolema lapsena sekä oman adoptiotyttären kuolema ovat avanneet hänet syvän surun kokemukselle, joka on johdattanut häntä mystiikan ja taiteen kautta ilmaisemaan ihmisyyttä koskettavalla ja yhteyttä luovalla tavalla.

Hän on tutkinut, kääntänyt ja kirjoittanut muinaisten mystikkojen tekstejä, ja luo vuoropuhelua eri henkisten perinteiden välille. Sen sijaan, että nostaisi pyhimyksiä ihmisyyden yläpuolelle, hän tuo esiin sitä, kuinka he olivat monine oikkuineen ja vinksahduksineen kuin myös lahjoineen aivan yhtä ihmisiä kuin kuka tahansa meistä:

“We do not turn to them despite their shadows; we appreciate them because they were human beings doing their best to love unconditionally, to give of themselves extravagantly, to forgive their neighbors and themselves again and again.
Just. Like. You.”

Mitä tässä siis haetaan? Armollisuutta! Jumalan armo on yhtä kuin meidän oma armomme itseämme kohtaan, se, kuinka opimme elämän aikana vähitellen rakastamaan itseämme ja antamaan anteeksi sen, että olemme ihmisiä. Ihmisiä kasvun matkalla.

Etsintä

Mirabain sanat puhuttelevat minua, koska jossain vaiheessa lapsuuttani, tai voi olla, että yli sukupolvien kulkeneen oikun voimasta, aloin tuntea, että se, mitä koen juuri nyt, ei riitä. “Nyt täytyy olla muutakin kuin tää…” lauloi Kaunottaren ja hirviön Belle, ja sai minutkin etsimään linnoja ja prinssejä, tai ainakin jotain, missä viheliäiset tunteet eivät häiritsisi olemistani. Tavallinen elämä oli vähällä menettää arvonsa, kun vain sillä tuntui olevan merkitystä, mitä tulee olemaan sitten joskus.

Kuten Mirabai toteaa, biokemiamme ei päästä meitä helpolla. Vaikeassa tilanteessa meidän on lähes mahdotonta olla uskomatta ajatuksiamme. Kuitenkin, jos toivottomuuden hetkellä kykenemme pysyttelemään läsnä ja sallimaan uteliaisuuden nousta surkeuden rinnalle, mikä tahansa sietämätön tilanne alkaa osoittaa meille tietä vapauteen.

Tunnistan taipumukseni halveksua arkista ja rutiininomaista, kammoksua Minna Canthin tavoin “nukkuvaa, puolikuollutta elämää”. Toistot, ulkopuolelta määritetyt aikataulut, säännönmukaisuudet ja automaattiohjaus saavat minut kavahtamaan ja uskomaan, että kadotan itseni, jos suostun niihin. Kuka olen, jos en ole vapaa kuuntelemaan sieluani ja kehoani tavanomaisten mielenmallien mukaan elämisen sijaan?

Henkinen etsintä on kohdallani ollut juuri tätä: elämän ylevöittämisen yritystä, tavallisuudelta karkaamista, halua tulla ihanteelliseksi ihmisyyden edustajaksi (mitä ikinä sellainen tarkoittaisikaan). Ja näin se on pedannut tietä pettymykselle: en koskaan pysty siihen.

Mirabain sanat tavoittavat sisälläni syvän tarpeen puhaltaa ulospäin:

“If you can’t be the one you wish you could be, love the one you are.”

Rakasta sitä, joka olet.

Olen palannut vanhaan työhöni kirjaston hyllyjen väliin (ja takahuoneeseen). Olen vakavasti aikeissa rakastaa myös sen arkista, rutiininomaista puolta, vaikka tokihan siitä ilokseni löytyy myös seikkailullinen, henkis-mystinen, taiteellis-metafyysinen ulottuvuutensa, tarinamaailma ja inhimillisen mielikuvituksen ja sanoittamisen kyvyn mestarillisten tuotosten tarjonta. Aion samoilla tavallisuudessa ja jatkaa totuuden etsintää, sekä hyllyjen väleissä että omien ajatusteni ja viheliäistenkin tunteideni tulvivassa virrassa. Tavoitellen suoraa yhteyttä siihen, mikä ei juuri nyt voisi olla toisin.

Tervetuloa jakamaan tätä matkaa, ihmisyyden ja kirjaston arkista ja ihmeellistä mystiikkaa!